Kaikki on täällä tehty, mitä vain voidaan. Hoitokoti on parasta mitä saa ja kuntoutus aloitettu heti. Nyt kaikki on kiinni enää Unto-enon henkisestä kunnosta. Jos muistihäiriöt saadaan kuriin ja veritulpan aiheuttamat ongelmat edes vähän hiipuvat, niin enolla on vielä pitkä elämä. Vaikkakin joutunee käyttämään pyörätuolia tai ainakin kävelytelinettä, niin kuitenkin elämää on edessä. Sen kun Unto tajuaisi. Paikalla kuitenkin tukiryhmää, joka käy paikalla tsemppaamassa ja joskus komentamassa. Viimeisenä päivänäni paikalla eli 25.11 Unto ei edes osannut tai löytänyt päästään ruotsin kieltä, jota kuitenkin on puhunut yli 50 vuotta. Hänelle puhutun ruotsin kyllä tajusi, mutta vastasi suomeksi. Ja väitti puhuneensa ruotsia. Voi olla että vaikutukseni vieressä suomenkielisenä oli liian suuri. Lupasivat koettaa uudestaan ja pitää koko ajan puhekielen ruotsina. Oli haikeaa sanoa hyvästit, kun ei tiennyt, oliko kerta viimeinen kun näimme toisemme elossa. Mutta pakko oli lähteä. Kaikki tehty mitä pystyttiin ja mikä vain lain puitteissa oli mahdollista.

Pattayalle jäi pala sydäntä. Ja valtava kiitollisuudenvelka. Willy, enon ruotsalaisena ystävänä ja Nam hänen vaimonaan ovat tehneet valtavan määrän työtä. Nam hoisi joka päivä maksut sairaalaan, kaikki paperit paikallisten kanssa ja jokaisen juoksevan asian valmiiksi. Minun tehtävänäni oli vain laittaa nimiä papereihin ja antaa suostumukseni hoitoon. Matti pilkkoi mulle reikää kielimuuriin ja oli mun henkilöhohtainen oppaani sekä liikenteessä mopoilla, että kävellen kaduilla. Kiitos Matti kaikesta. 

Enää jäi asunnon laitto siihen kuntoon, että voi olla tyhjillään hetken. Siivousta ja järjestelyä. Sähkö- ja vesilaskut maksoin pois. Jääkaappi tyhjäksi ja pois päältä. Kaikki töpselit irti. Päävesi poikki ja vedenlämmitin off-asentoon.

26.11 

Aamulla kello soi viideltä. Siirsin puoli kuuteen.. sitten ylös. Suihkuun, vaatteet niskaan ja kadunvarteen odottaman kyytiä. Etukäteen tilattu taksi tuli ja kuskina oli sama tyttö joka meitä monena päivänä kuljetti asioilla. Nyt vain mennään yhteen suuntaan. Bangkokin letontokentälle. Tavallista suuren kentän sekoilua ja liikkumista paikasta toiseen. Koneeseen pääsin ja onneksi käytäväpaikalle. Saa oiottua jalkojaan tarvittaessa. Kuitenkin kymmenen tuntia pitäisi istua siinä sikaarissa. 

Sain jopa nukuttua muutaman tunnin koneessa. Eli ihan sekaisin kun laskeuduimme Atatyrkin lentokentälle Istanbuliin. No, täällä on aikaa selvittää pää. On meinaan 12 tunnin odotus ennen Helsingin koneen lähtöä. Yritn vaihtaa lentoani kööpenhaminan kautta kulkevaksi ja olisi jopa onnistunut pienellä rahalla. Mutta valitettavasti koneessa ei ollut paikkoja. Eli siis täällä istun enkä muuta voi. Kebabia naamariin ja netti päiväksi. Menee se näinkin. Tässä yöllä kahviossa istuskellen ja isoutta ihmetellen on enää kolme tuntia koneen boardingtimeen. Eli määhän oon jo melkein kotona. Oikeasti on iso ikävä. Tää reissu ei ollut todellakaan mikään lomamatka. Välillä olin henkisesti niin romahtamispisteessä, että oli tippa silmäkulmassa ja hammasta piti purra lujaa.